Torstai, Kesäkuu 6, 2019, 03:33 | Ei kommentteja »

En katso mitään koirankoulutusohjelmia televisiosta. En ole koskaan katsonut. Kaipaan useimmiten televisionkatselulta viihdettä ja rentoutumista, enkä halua vertailla ohjelmassa nähtyä tilannetta omaan työpäivääni. Sen sijaan katson satunnaisesti lastenkasvatusohjelmia. En varsinaisesti tiedä lapsista juuri mitään, mutta minusta on hauskaa pohtia tilanteita oman ammattiosaamiseni pohjalta ja miettiä, millaisia ohjeita itse antaisin näille neuvottomille ja uupuneille vanhemmille. Aikalailla ratkaisut näyttävät olevan ihan niitä samoja kuin omallakin alallani: vähemmän kieltämistä, enemmän kannustusta. Selkeitä, ennakoitavia rutiineja. Aktiivista yhdessä tekemistä.

Olen innokas Yliopistollisen Eläinsairaala -ohjelman seuraaja. Minua herkistää nähdä, kuinka ihmiset näyttävät tunteensa avoimesti ohjelmassa, kun surevat tai pelkäävät lemmikkinsä hengen tai hyvinvoinnin puolesta. On hienoa nähdä, kuinka hoitamatta eivät jää pienetkään otukset, vaan vastaanotolle tuodaan niin kanarialintu kuin gekkokin. Omistajat venyvät upeisiin suorituksiin kuntouttaessaan eläimiään niiden toipumista tai elämänlaatua parantaakseen.

Eläinsairaala-ohjelman fanina odotinkin innolla uutta kautta Kandeista. Tässä sarjassa seurataan eläinlääketieteen opiskelijoiden ensimmäistä työkesää. Edelliskauden Kandit oli mielestäni mukavaa katsottavaa. Tällä kertaa ei kuitenkaan näin ollut. Jaksosta toiseen omistajat ja nämä nuoret eläinlääkäriopiskelijat painivat milloin lehmien ja hevosten, milloin pieneläinten kanssa. Yhdessäkään jaksossa ei kukaan maininnut sanallakaan eläinten kouluttamista hoitotoimenpiteisiin, eikä makupalojakaan juuri näkynyt. Kissaa luonnehdittiin itsepäiseksi, kun se oli vastahankainen hoitotoimenpiteisiin. Mäyräkoiraa pidettiin kireällä hihnalla käsivarrenmitan päässä, ettei se purisi. Lyttykuonorodun edustajaa uhkasi mahdollinen hengenmenetys, kun sitä ei pystynyt millään tavalla käsittelemään ilman kunnollista nukutusta. Omistaja nauroi, kun koira murisi aloituskohtauksessa.

Aloin viime vuonna seurata TV:sta Sohvaperunoita. Se on minulle sopivaa hyväntuulista ja -tahtoista leppeän tahtista viihdettä. En ole voinut olla kiinnittämättä huomiota ohjelmassa esiintyviin eläimiin. Sylissä sohvilla makaa koiria kääpiömäyriksestä valtavaan napolinmastiffiin. Aktiiviset dalmatialaiset rauhoittuvat syömään puruluita isäntiensä väliin. Kukaan ei kilju johtajuusideologiaa, vaan kaikki mahtuvat rauhallisesti ja harmonisesti vierekkäin. Sohvilla on nähty myös kissoja sekä ainakin yksi marsu. Tällainen herttainen yhdessäolo tuo minulle hyvän mielen ja toivon, ettei se ole satunnaisotos, vaan suomalaista arkea.

Toivotaan, että kesä on aurinkoinen ja mahdollistaa enemmän ulkoilua kuin television katselua. Voikaa hyvin!

Liisa


Perjantai, Huhtikuu 12, 2019, 10:12 | Ei kommentteja »

Internet tekee helpoksi nähdä välähdyksiä muiden elämistä. Ja tekee vielä helpommaksi sekaantua niihin. 

Maailmassa on yli 400 koirarotua, ja meillä Suomessa on iso osa näistä edustettuna. Se tarkoittaa, että meillä on valtaisa kirjo erilailla käyttäytyviä koiria. Koiria, joiden temperamentti, käyttötarkoitus ja monet ominaisuudet vaihtelevat suuresti. Olen nähnyt koiria, jotka jo pentuiässä ovat rauhallisempia kuin omani kuolinvuoteellaan.

Juurikin tätä kirjoittaessani katsoin yhden ystäväni facebook-postausta, jossa koira makasi keittiön lattialla eikä kuulemma päästänyt muita perheen koiria keittiöön. Joku oli kirjoittanut tähän, että onpa topakka vahti – ilmaus, joka vaikutti mielestäni siltä, että se oli kirjoittajan mielestä hyvä ominaisuus. Itse taas en arvostaisi moista käytöstä lainkaan.

Minusta on loistavan hienoa, että koirani päästävät kenet tahansa sisään. Isäntä unohti kerran avaimensa, ja kiipesi parvekkeen kautta sisään. Koirista projekti oli vain lievästi kiinnostava. Moni muu taas pitää siitä, että koira vahtii ja on turvaksi. Minullakin on kaveri, joka arvostaa koiransa loputonta uskollisuutta – siinä on nelijalkainen, joka ei käytännössä huomioi muita ihmisiä tai koiria lainkaan. En usko, että kukaan vieras saisi sitä koiraa edes lenkille. Minusta taas on hauskaa, että kuka tahansa voi olla koirieni uusi paras ystävä.

Jaoin facebookissa amerikkalaisen videon, jossa tanskandoggi kiipesi omistajan selän taakse sohvalle seuraamaan hänen touhujaan, ja samaan aikaan pittbullin näköinen koira makasi ruokapöydällä seuraten emäntänsä askarteluja. Pari ystävääni kommentoivat, että heistä tällainen läheisyys olisi kovin ahdistavaa, heidän koiransa kun pysyvät mieluummin omissa oloissaan kotona. Minusta taas tuo videon touhu näytti kovin tutulta – amstaffit kun viihtyvät lähellä, sylissä ja kainalosssa.

Kun mieltymyksiä on näin monia, on myös todella erilaisia näkökulmia asioihin. Kuka neuvoo ja millä kokemuksella? Kenen kommentteja kannattaa uskoa? Jos jonkun oma koira on niin laiska, ettei se juuri koskaan liiku kävelyä kovempaa, on vaikea samaistua toisen koiran hihnakäytösongelmiin. Jos oma koira pysyy sen suurempia opettamatta vapaanaollessa aina lähellä ja pitää omistajaansa herkeämättä silmällä, ei ehkä ymmärrä, ettei se kaikille ole mahdollista edes pitkällisen kouluttamisen jälkeen.

Liisa


Perjantai, Helmikuu 22, 2019, 07:07 | Ei kommentteja »

Jokunen vuosi sitten osallistuin jälleen kerran johonkin koira-alan seminaariin. Tauolla juttelimme kollegoiden kanssa. Sanoin, että eipä tässä nyt mitään uutta ole juuri tullut. Mervi Niemi, joka on kirjoittanut tähänkin numeroon artikkelin, kommentoi silloin sanomaani jotenkin näin: ”Eikö olisikin ihan kauheaa, jos joskus yhtäkkiä kuulisimmekin jotain ihan uutta! Jotain, mistä emme olisi ikinä lainkaan kuulleet.”

Vuonna 2018 panostin paljon omien koirieni kanssa harrastamiseen sekä omien kouluttajantaitojeni kehittämiseen. Osallistuin mm. joulukuun Messukeskuksen näyttelyssä koiratanssin HTM:n  Pohjoismaiden Mestaruuden voittaneen Anna Larssonin koulutukseen sekä Jaana Pohjolan ja Anu Rikkilän verkkokurssille. Ajoin Ruotsiin Bob Baileyn koulutustekniikka-workshopiin ja lensin Englantiin Clicker Expoon. Opinko jotain mullistavaa? Kuulinko viimeisen huudon vinkit ja kikat? Pääsinkö sisäpiiriin? Kerrottiinko minulle osa salatieteestä?

Ei, ei ja ei. Ehdottomasti opin uusia asioita! Sain vähän uutta perspektiiviä tekemisiini ja olen sen valossa pystynyt muuttamaan käytöstäni. Kaikki tiedonmuruset kuitenkin edelleen pohjaavat oppimisteoriaan, vanhoihin totuuksiin Skinneristä ja Pavlovista, jotka aina istuvat olkapäillämme.

Ei ole olemassa oikopolkuja. Onnistumisen ja edistymisen edellytyksenä on huolellinen suunnittelu ja sen suunnitelman pitkäjänteinen toteuttaminen.

Bob Baileyn workshop Borlängessä oli reissaamisen arvoinen tilaisuus. Olen aiemmin osallistunut Baileyn luennoille Tampereella, ja ehkä juuri siitä syystä halusin nähdä hänet vielä uudelleen. Omiin korviini oli jo ehtinyt kuulua raporttia Tukholmassa muutama päivä aiemmin pidetystä seminaarista, joten osasin varautua siihen, ettemme kouluttaisi omia koiriamme. Vieraan koiran kouluttaminen on usein aikamoinen seikkailu, jossa voi päästä reilusti ulos mukavuusalueeltaan. Kokeilimme tätä samaa myös meillä koirakoulullamme tammikuun alussa, kun pidin pienen kolmen koirakon koulutustekniikka-workshopin, jossa osallistujat vaihtoivat koiria keskenään. Oli mielenkiintoista nähdä, miten koirakkojen osapuolien ominaisuudet nyt selkenivät minullekin, kun koira ja ohjaaja erotettiin toisistaan. 

Baileyn hiljainen osaaminen oli jälleen vaikuttavaa. Ihminen, joka osaa ja tietää niin valtavasti, ja on kuitenkin niin vaatimaton. Oli myös sekä hupaisaa että nöyryyttävää havatia, että work shopin kolme päivää meni vallan mainiosti perusasioiden hinkkaamisessa. Ajoitus, kriteeri, vahvistetiheys. Suunnitelmallisuus! Palkkion suunta. Ohjaajan liikkuminen – kuten Bailey on sanonut: ”jos liikut, tiedä, miksi liikut”. Oma koirani varsinkin otti valtaisasti häiriötä vieraiden ohjaajien vartaloavuista ja käsien heiluttamisista.

Kerran eräs asiakas ihmetteli kovasti, kun kuuli, että osallistun itsekin omien koirieni kanssa erilaisille koirakursseille. Eikö niiden asioiden pitäisi olla jo tuttuja? Ei. Oppiminen ei lopu koskaan. Aina on joku kivi käännettävänä, tiedonmuru kerättävänä. Ensimmäiset voitte lukea vaikka tästä lehdestä, jossa useammassakin jutussa ollaan perusasioiden äärellä.

Liisa


Lauantai, Joulukuu 8, 2018, 19:08 | Ei kommentteja »

Nettikeskusteluissa on aina edustettuna ryhmä, jonka jäsenet kokevat hyväksi kouluttajaksi sellaisen, joka on saavuttanut paljon titteleitä ja pokaaleja koiraharrastuslajeissa. Sillä, millaiseen tehtävään kouluttajaa tarvitaan, ei ole tälle porukalle merkitystä. Viimeksi eilen pääsin ihmettelemään, miten joku voisi kilpaharrastuksensa perusteella ymmärtää jotain vaikkapa koiran reaktiivisuudesta, äänipelosta tai yksinolo-ongelmasta. Voi tietenkin olla mahdollista, että kouluttaja on menestynyt sekä kilpaharrastuksissa että vielä kokemuksen ja opiskelujen myötä tehokas auttamaan koiran käyttäytymisongelmissa. Harvalla koirapuolen huippu-urheilijalla on kuitenkaan aikaa sellaiseen.

Vietin reilu viikko sitten loistavat kolme päivää Clicker Expossa Englannissa. Kuuntelin maailmankuuluja tutkijoita ja eläintenkouluttajia ja mietin, kuinka anteeksiantava ja monin tavoin ihanteellinen koulutettava koira on. Toki koiran kanssa oman vaikeutensa treenaamiseen tuo käytösten yleistämisen tarve, sillä eläintarhaeläin ei juurikaan matkustele hoitajansa kanssa pitkin maita ja mantuja. Kuitenkin kuvat ja tarina isoista eläimistä, jotka voivat vahingossakin tappaa ihmisen, ovat aika kaukana meidän koiraharrastajien perusarjesta. Kumpi on vaikeampaa, opettaa koiralle tokon EVL:n kiertonoutohässäkkä vai hyeenalle seistä paikallaan verinäytteenoton ajan? Tarvitseeko näitä edes verrata?

Olen itse treenannut koirieni kanssa useammankin PM-, EM- tai MM-tasolla koiransa kanssa kilpaileen ohjaajan kanssa ja johdolla. En ole ketään heistä koskaan valinnut valmentajaksekseni arvokisamenestyksensä perusteella. Useimpiin olen tutustunut jo ennen heidän voittoisimpia suorituksiaan. Olen valinnut heidät ehkä eniten heidän ihmissuhdetaitojensa vuoksi: kaikki he ovat  henkilöitä, joiden seurassa viihdyn ja jotka ovat mielestäni osanneet hyvin välittää osaamisensa minulle. He ovat myös jakaneet ideologiani koiranpidossa ja käsittelyssä.

Olen tänä vuonna saanut nauttia monien todella arvostettujen kouluttajien opetuksesta niin Suomessa kuin ulkomailla. Mitä enemmän olen päässyt opiskelemaan, sitä lähemmäksi alkupistettä olen tullut. Treenaaminen on parhaimmillaan todella yksinkertaista ja pelkistettyä. Ajoitus, kriteeri ja vahvistetiheys. Niistä ne MM-voittajatkin on tehty.

Liisa


Keskiviikko, Lokakuu 17, 2018, 17:37 | Ei kommentteja »

Koirankoulutusbingon yksi ruutu sisältää sanan hallinta. Se on myös aihe, jota käsitellään laajalti tässä Caniksen numerossa. Hallinta on ollut kovasti tapetilla tämän kesän aikana mediassa ja koirapalstoilla ikävien koirahyökkäysten vuoksi. Se on kuitenkin aikamoinen mysteeritermi, sillä missään ei koskaan määritellä mitä sillä tarkoitetaan.

Oma kesäprojektini oli treenata koirien lähelläpysymistä ja luoksetuloa maalla, jossa ne kulkevat paljon vapaana. Kun vietin viimeistä kesäpäivää mökillä, mietin mitä olen viime kuukausien aikana saavuttanut koulutuksen avulla. Samalla pohdin, kuinka helposti me ihmiset pystymme luomaan illuusion itsellemme siitä, että meillä olisi hyvä hallinta koiraamme. Ensimmäiset kaksi koiraani olivat irti todella paljon. Ne olivat aina irti mökillämme, aitaamattomalla tontilla, sekä lenkeillämme pelloilla ja metsissä. Harvoin minulla oli edes nameja mukanani, tai hihnaa. Ei meillä ollut ikinä mitään ongelmia. Oliko koirillani sitten äärimmäisen hyvä hallinta? Tuskin. Ne vaan eivät isommalti reagoineet mihinkään ärsykkeisiin, jota siellä oli tarjolla. Niillä ei ollut mitään tarvetta tehdä mitään muuta kuin pysyä lähelläni.

Vierailin elokuussa rotuyhdistykseni edustajana televisiohaastattelussa, joka tehtiin suorana. Eräs tuttuni kysyi tästä kuullessaan, että eikö minua jännitä – viedä nyt koira telkkariin! Sanoin, että ei todellakaan jännitä. Enhän minä olisi sitä luvannut ottaa mukaan, jos olisin ajatellut, ettei se pärjää. 

Koirani ei korvaansa lotkauta luoksetulokutsulleni, jos jänis tai peura ottaa näkölähdön. Se saattaa myös kesken toko-treenien käydä pöläyttämässä kentällä pyörivät lokit tai varikset lentoon, vaikka huikkaisin ”jätä”. Voin kuitenkin huoletta viedä sen mukanani kampaajalle, buffet-ravintolaan, pankkiin tai telkkariin. Voin antaa sen jotakuinkin kenelle tahansa aikuiselle ulkoilutettavaksi ilman pelkoa seurauksista. Se saa ottaa aidatulla pihalla aurinkoa ,vaikka meillä ei olisi edes ketään kotona. 

Onko hallinta nykyaikaa? Itse valitsisin ihan muita h-kirjaimella alkavia sanoja aktiivikäyttöön. Ensimmäisenä tarjoaisin tilalle sanaa ”harkinta”. Se tarkoittaa, että miettisimme mihin ja millaisiin tilanteisiin viemme sen oman karvakaverin. Mille kaikille ärsykkeille se kannattaa altistaa. Mikä on sille liian vaikeaa.

Yhtälailla toivoisin, että sana ”huomaavaisuus” yleistyisi. Annetaan tilaa muille, väistetään, päästetään ohi, kysytään tarvitko apua. Käännetään omaa koiraa katsomaan muualle, mietitään mihin suuntaan laitetaan häkin ovi ja minne päin heitetään palkkiolelu.

Kun harkinta pettää eikä huomaavaisuutta löydy – sitten tarvitaan hallintaa. Usein tilanteisiin kuitenkin voi vaikuttaa jo ennakkoon. Muista, että olet oman koirasi edunvalvoja. Tee sen elämä helpoksi!

Liisa


© 2017. R+ palvelut Oy. All rights reserved.


Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä verkkosivujen toiminnan parantamiseksi. Voit estää evästeiden käytön oman selaimesi asetuksissa. Käyttäessäsi verkkosivujamme hyväksyt myös evästeiden käytön.
Evästeiden tiedot
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä verkkosivujen toiminnan parantamiseksi. Voit estää evästeiden käytön oman selaimesi asetuksissa. Käyttäessäsi verkkosivujamme hyväksyt myös evästeiden käytön.
OK, ymmärrän