Lauantai, Joulukuu 8, 2018, 19:08 | Ei kommentteja »

Nettikeskusteluissa on aina edustettuna ryhmä, jonka jäsenet kokevat hyväksi kouluttajaksi sellaisen, joka on saavuttanut paljon titteleitä ja pokaaleja koiraharrastuslajeissa. Sillä, millaiseen tehtävään kouluttajaa tarvitaan, ei ole tälle porukalle merkitystä. Viimeksi eilen pääsin ihmettelemään, miten joku voisi kilpaharrastuksensa perusteella ymmärtää jotain vaikkapa koiran reaktiivisuudesta, äänipelosta tai yksinolo-ongelmasta. Voi tietenkin olla mahdollista, että kouluttaja on menestynyt sekä kilpaharrastuksissa että vielä kokemuksen ja opiskelujen myötä tehokas auttamaan koiran käyttäytymisongelmissa. Harvalla koirapuolen huippu-urheilijalla on kuitenkaan aikaa sellaiseen.

Vietin reilu viikko sitten loistavat kolme päivää Clicker Expossa Englannissa. Kuuntelin maailmankuuluja tutkijoita ja eläintenkouluttajia ja mietin, kuinka anteeksiantava ja monin tavoin ihanteellinen koulutettava koira on. Toki koiran kanssa oman vaikeutensa treenaamiseen tuo käytösten yleistämisen tarve, sillä eläintarhaeläin ei juurikaan matkustele hoitajansa kanssa pitkin maita ja mantuja. Kuitenkin kuvat ja tarina isoista eläimistä, jotka voivat vahingossakin tappaa ihmisen, ovat aika kaukana meidän koiraharrastajien perusarjesta. Kumpi on vaikeampaa, opettaa koiralle tokon EVL:n kiertonoutohässäkkä vai hyeenalle seistä paikallaan verinäytteenoton ajan? Tarvitseeko näitä edes verrata?

Olen itse treenannut koirieni kanssa useammankin PM-, EM- tai MM-tasolla koiransa kanssa kilpaileen ohjaajan kanssa ja johdolla. En ole ketään heistä koskaan valinnut valmentajaksekseni arvokisamenestyksensä perusteella. Useimpiin olen tutustunut jo ennen heidän voittoisimpia suorituksiaan. Olen valinnut heidät ehkä eniten heidän ihmissuhdetaitojensa vuoksi: kaikki he ovat  henkilöitä, joiden seurassa viihdyn ja jotka ovat mielestäni osanneet hyvin välittää osaamisensa minulle. He ovat myös jakaneet ideologiani koiranpidossa ja käsittelyssä.

Olen tänä vuonna saanut nauttia monien todella arvostettujen kouluttajien opetuksesta niin Suomessa kuin ulkomailla. Mitä enemmän olen päässyt opiskelemaan, sitä lähemmäksi alkupistettä olen tullut. Treenaaminen on parhaimmillaan todella yksinkertaista ja pelkistettyä. Ajoitus, kriteeri ja vahvistetiheys. Niistä ne MM-voittajatkin on tehty.

Liisa


Keskiviikko, Lokakuu 17, 2018, 17:37 | Ei kommentteja »

Koirankoulutusbingon yksi ruutu sisältää sanan hallinta. Se on myös aihe, jota käsitellään laajalti tässä Caniksen numerossa. Hallinta on ollut kovasti tapetilla tämän kesän aikana mediassa ja koirapalstoilla ikävien koirahyökkäysten vuoksi. Se on kuitenkin aikamoinen mysteeritermi, sillä missään ei koskaan määritellä mitä sillä tarkoitetaan.

Oma kesäprojektini oli treenata koirien lähelläpysymistä ja luoksetuloa maalla, jossa ne kulkevat paljon vapaana. Kun vietin viimeistä kesäpäivää mökillä, mietin mitä olen viime kuukausien aikana saavuttanut koulutuksen avulla. Samalla pohdin, kuinka helposti me ihmiset pystymme luomaan illuusion itsellemme siitä, että meillä olisi hyvä hallinta koiraamme. Ensimmäiset kaksi koiraani olivat irti todella paljon. Ne olivat aina irti mökillämme, aitaamattomalla tontilla, sekä lenkeillämme pelloilla ja metsissä. Harvoin minulla oli edes nameja mukanani, tai hihnaa. Ei meillä ollut ikinä mitään ongelmia. Oliko koirillani sitten äärimmäisen hyvä hallinta? Tuskin. Ne vaan eivät isommalti reagoineet mihinkään ärsykkeisiin, jota siellä oli tarjolla. Niillä ei ollut mitään tarvetta tehdä mitään muuta kuin pysyä lähelläni.

Vierailin elokuussa rotuyhdistykseni edustajana televisiohaastattelussa, joka tehtiin suorana. Eräs tuttuni kysyi tästä kuullessaan, että eikö minua jännitä – viedä nyt koira telkkariin! Sanoin, että ei todellakaan jännitä. Enhän minä olisi sitä luvannut ottaa mukaan, jos olisin ajatellut, ettei se pärjää. 

Koirani ei korvaansa lotkauta luoksetulokutsulleni, jos jänis tai peura ottaa näkölähdön. Se saattaa myös kesken toko-treenien käydä pöläyttämässä kentällä pyörivät lokit tai varikset lentoon, vaikka huikkaisin ”jätä”. Voin kuitenkin huoletta viedä sen mukanani kampaajalle, buffet-ravintolaan, pankkiin tai telkkariin. Voin antaa sen jotakuinkin kenelle tahansa aikuiselle ulkoilutettavaksi ilman pelkoa seurauksista. Se saa ottaa aidatulla pihalla aurinkoa ,vaikka meillä ei olisi edes ketään kotona. 

Onko hallinta nykyaikaa? Itse valitsisin ihan muita h-kirjaimella alkavia sanoja aktiivikäyttöön. Ensimmäisenä tarjoaisin tilalle sanaa ”harkinta”. Se tarkoittaa, että miettisimme mihin ja millaisiin tilanteisiin viemme sen oman karvakaverin. Mille kaikille ärsykkeille se kannattaa altistaa. Mikä on sille liian vaikeaa.

Yhtälailla toivoisin, että sana ”huomaavaisuus” yleistyisi. Annetaan tilaa muille, väistetään, päästetään ohi, kysytään tarvitko apua. Käännetään omaa koiraa katsomaan muualle, mietitään mihin suuntaan laitetaan häkin ovi ja minne päin heitetään palkkiolelu.

Kun harkinta pettää eikä huomaavaisuutta löydy – sitten tarvitaan hallintaa. Usein tilanteisiin kuitenkin voi vaikuttaa jo ennakkoon. Muista, että olet oman koirasi edunvalvoja. Tee sen elämä helpoksi!

Liisa


Lauantai, Elokuu 18, 2018, 06:18 | Ei kommentteja »

Otsikon toteamuksen sanoi kollegani vitsillä, mutta tässäkin hauskuudessa piilee totuuden siemen.

Olen itse ollut positiivisen koulutuksen maailmassa mukana yli 20 vuoden ajan. Olen niitä harvoja, jotka ovat päässeet aikanaan heti mukaan palkitsemiseen pohjautuvien menetelmien käyttöön eikä ole tarvinnut aloittaa koirauraa kurkkareiden ja karjumisen parista. Tämä kuitenkin on myös luonut harteilleni painolastia. “Johtajuus” esimerkiksi on sana, joka ei sovi suuhuni mitenkään. En osaa puhua siitä, en osaa käyttää sitä. Koen sen tarpeettomaksi ja vaivaannun, jos ajaudun keskusteluun aiheesta. Useimmiten kuittaan keskustelun Tommy Wirénin legendaarisella lauseella “Unohda johtajuus, opettele kouluttamaan”.

Nykyään harvoin enää puhutaan johtajuudesta. Se ei kiinnosta enää ketään. Nykyään puhutaan suhteesta! Suhteesta on tullut tuo suuri koiranomistajan kotona möllöttävä elefantti keskellä olohuonetta. Harrastajat vääntelevät käsiään: “onkohan suhteemme kunnossa?” “Mitä jos minulla onkin huono suhde koirani kanssa?” Kukaan ei varsinaisesti kuitenkaan kerro, miten sitä suhdetta mitataan. Ja että mistä huomaa, jos suhde ei ole kunnossa. Tai miten sitä voi parantaa, vahvistaa?

En tiedä onko tämä minulle kunniaksi, mutta en ole koskaan elämässäni edes pohtinut, että minulla olisi huono suhde koirieni kanssa. Minulle käytösongelmat, harrastuslajeissa esiintyvät haasteet ja kuprut arkielämässä ovat kaikki aina olleet vain koulutuksellisia asioita. Asioita, joita voi muuttaa muokkaamalla koiran käytöstä sekä ympäristöä. Asioita, joihin voi puuttua rutiineja muuttamalla, virikkeistämällä. Tekemällä konkreettisia asioita.

Vireenhallinta on toinen tämän päivän superaihe. Olin itse kouluttamassa lajiharrastajia toukokuussa, ja muutama ohjaaja oli toivonut treeniä vireenhallinnan ympäriltä. Oli koiria jotka haukkuivat kesken treenin, oli koiria jotka menettivät kiinnostuksensa… Sen sijaan, että olisin alkanut pohtia vireenhallintaa, palasin ennemminkin koulutuksen kulmakiviin. Ovatko asiat opetettu koiralle kunnolla? Ymmärtääkö se mitä siltä halutaan? Onko kriteeri selvä? Onko kestoa tehty riittävällä pitkäjänteisyydellä? Onko palkattomuutta harjoiteltu erikseen? Onko koiralla pelkoja ympäristön suhteen? Millainen motivaatio sillä on tekemiseen? Toimiiko palkkio?

Unohda näkymättömät voimat. Opettele kouluttamaan.

Terveisin,

Liisa

 


Keskiviikko, Kesäkuu 13, 2018, 18:21 | Ei kommentteja »

Lapsena pelkäsin ratsastuksenopettajaa. Pelkäsin hevosiakin, mutta opettajat olivat useimmiten vielä kamalampia. 90-luvun alkupuolen pedagogiikka tuntui sisältävän tiukkuuta, huutamista ja ehkä ajoittaisia ivallisia kommentteja sekä lisää huutamista. Toinen vaihtoehto opeissa tuntui olevan sellainen selkärangaton, elämäänsä kyllästynyt, pystyyn kuollut joojoo-ihminen.

Yksi kouluttaja koiramaailmassa on saanut minut itkemään. Ongelmakäytösten kanssa ollaan aina aika vaikealla alueella, ja siinä voi vieraan ihmisen kanssa mennä helposti metsään, jos ei ole riittävän herkkänä. En sentään itkenyt treeneissä, autossa vasta. En ikinä anna kyseiselle kouluttajalle anteeksi mieleni pahoittamista.

Käymilläni kanakursseilla on monesti itketty. Omaa osaamattomuutta, turhautuneisuutta. Omaa turhautuneisuuttani itkin myös kirkkonummelaisella pellolla kymmenisen vuotta sitten, kun olimme  koirani kanssa jälleen epäonnistuneet tokokokeessa. Silloin päätin, että haluan viihtyä harrastukseni parissa. Haluan, että minulla on hauskaa. En halua enää itkeä.

Kävin jokunen vuosi sitten katsomassa eräässä koirakoulussa treeniryhmää, johon harkitsin osallistuvani. En pitänyt kouluttajasta, koska hän oli kovin vakava ja iloton. Kouluttajana hänessä ei ollut varmaankaan mitään vikaa, mutta kukaan ei nauranut koko tunnin aikana. Minusta se tuntui ankealta ja tylsältä.

Tässä lehdessä Ken Ramirez kirjoittaa positiivista vahvistamista käyttävien kouluttajien ongelmasta työskennellä asiakkaidensa kanssa samoin menetelmin. Varmasti ongelma on olemassa missä tahansa koulutuksessa, mutta meidän menetelmässämme vastakkainasettelu tulee ehkä rajuimmin esille. On outoa, että koiralle pitää olla mukava ja antaa sille paljon palkkioita, mutta ihmisten välinen kanssakäyminen koulutustilanteessa saattaakin samaan aikaan pohjautua ihan eri mentelmille. Monesti olen pohtinut kuinka voida hyödyntää naksuttelua ts. TAGteachia koulutuksissani. Siinä pyritään opettamaan ihmisille naksutinkoulutuksen keinoin tehtäviä: yksi kriteeri kerrallaan, ilman kieltämistä.

Koirakouluyrittäjänä tunnistan asiakasryhmän, jotka tulevat kursseille viihtymään, viettämään laatuaikaa koiransa kanssa ja pitämään hauskaa. Heidän ei mielestään tarvitse edistyä koulutuksessa,  koska se ei ole osallistumisen tarkoitus. Joskus tällaiset hupitreenaajat ovat kouluttajalle itselleen raskaita, sillä olisi mukava saada osallistujat edistymään, jotta harjoituksiakin olisi helpompi muunnella. Silti tulee kunnioittaa heidänkin oikeuttaan tekemisiinsä. Ja myös samalla muistaa, että vaikka koulutuksessa olisi työkoira, vaikka treenattaisiin huipputasolla – aina pitäisi olla hauskaa. Aina pitäisi viihtyä!

Ihanaa kesää toivottaen 

Liisa

 


Keskiviikko, Huhtikuu 25, 2018, 22:24 | Ei kommentteja »

Jokainen tekee virheitä koulutuksessa. Tai jättää kokonaan tekemättä jotain. Tällöin usein, todetaan, että “sitten sen seuraavan koiran kanssa jätän tämän virheen tekemättä”. Varmasti. Sen koiran kanssa tehdäänkin sitten ihan muita virheitä!

 

Kuten sanotaan, vuodet eivät ole veljeksiä. Sama koskee myös koiria. Vaikka rotukin olisi sama, vaikka koirat olisivat sukuakin, on niiden käyttäytyminen varmasti hyvin erilaista keskenään. Olen suurella mielenkiinnolla seurannut oman koirani pentujen kehitystä. Joitain selkeästi vanhemmilta perittyjä piirteitä on jo näissä kohta 8kk:n ikäisissä nähtävillä, kuten esimerkiksi isältä peritty hauska tapa haudata herkkuja ja luita kotona sisällä. Kuitenkin meille kotiin jäänyt pentu hämmentää rauhallisuudellaan: miten kahdesta erittäin vilkkaasta vanhemmasta on syntynyt näin rauhallinen pentu?

 

Jos muistelen taaksepäin koiriani, olen jokaisen kanssa tehnyt erilaisia virheitä. Kaikista näistä olen myös varmasti oppinut. Ensimmäinen koirani, oli varmastikin arjessa se kaikkein helpoin. Se motivoitui todella hyvin melkein kaikesta, ja sitä pystyi nuoresta asti kuljettamaan vapaana kaupunkiolosuihteissakin. Sen kanssa keskityin hauskanpitoon ja halusin, että minulla on koira, joka RRRRAKASTAAAAA touhuta kanssani. Näin tapahtuikin. Valitettavasti en vastapainoksi ymmärtänyt opettaa sille rauhoittumista, joten se oli kohtuullisen tuskallinen seuralainen treeneissä ja kisatilanteissa.

 

Seuraava koira oli perusluonteeltaan rauhallisempi, joten rauhoittuminen sujui siltä hyvin. Sen ongelmat liittyivät lähinnä terveyteen. Tapaturmien ja rakenneongelmien vuoksi se vietti paljon aikaa sairauslomalla, osteopaatilla, fyssarilla ja eläinlääkärillä. Sen vaikeudet herättivät minussa myös kiinnostuksen opiskella koirahierojaksi.

 

Koira kolmonen oli kauan odotettu, harrastuskoiraksi hankittu pentu. Valitettavasti sen luonne oli kaikkea muuta kuin mitä olin ajatellut, joten kilpakentät vaihtuivatkin vastaehdollistamiseen ja siedättämiseen. Jälkiviisaasti olen havainnut asioita, joita olisin voinut tehdä senkin kanssa paremmin ja tehokkaammin jo pentuna. Toisaalta kukapa siinä vaiheessa olisi voinut tietää, miten voimakkaiksi ja laajoiksi sen ongelmat myöhemmin paljastuisivatkaan…

 

Nelosesta odotettiin jälleen hyvää harrastuskoiraa, ja sen roolin se onkin täyttänyt ihan mukavasti. Erittäin vilkkaan ja ympäristöstään kovin kiinnostuneen koiran kanssa olisi kuitenkin kannattanut tehdä enemmän kontaktitreeniä, jotta häiriönsieto olisi saatu kohdilleen jo nuorempana. Yllätyksenä tuli myös koiran kiinnostus riistaan, mitä ei seurakoirana pidetyltä rodulta niin suuresti odottanut. Hämmennyksekseni minulla on nyt koira, jota en käytännössä voi pitää vapaana juurikaan muualla kuin aidatulla alueella, tai treeneissä. Toisaalta monet muut asiat, kuten vaikkapa se rauhoittuminen, sujuvat hyvin.

 

Pentu, numero viisi, onkin sitten ihan kysymysmerkki. Sillä ei ole suuria saappaita täytettäväkseen, vaan se saa kasvaa ihan millaiseksi vaan. Se tuntuu ihanan stressittömältä ajatukselta.

Terveisin,

Liisa


© 2017. R+ palvelut Oy. All rights reserved.


Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä verkkosivujen toiminnan parantamiseksi. Voit estää evästeiden käytön oman selaimesi asetuksissa. Käyttäessäsi verkkosivujamme hyväksyt myös evästeiden käytön.

OK, ymmärrän tai Lisätietoja
Evästeiden tiedot
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä verkkosivujen toiminnan parantamiseksi. Voit estää evästeiden käytön oman selaimesi asetuksissa. Käyttäessäsi verkkosivujamme hyväksyt myös evästeiden käytön.
OK, ymmärrän