Torstai, Lokakuu 10, 2019, 08:08 | Ei kommentteja »

Sananvapauteen vedotaan nykyään yhä enenevissä määrin, eritoten silloin, kun kommentit alittavat riman. Lietsotaan vihaa, kaadetaan kuraa toisenlaisten niskaan, kiusataan ja nimitellään. Monesti nimettömästi, mutta yllättävän usein myös ihan omalla kuvalla ja nimellä esim. facebookissa. Minulla on oikeus!

Maassamme on oikeus tehdä monenlaisia asioita. On oikeus käyttää koiralla kuristavaa kaulapantaa tai sitruunapantaa. On oikeus laskea oma koira vieraan koiran naamalle rähisemään tai seurata koirakkoa, joka pyrkii välttämään kohtaamisia. On oikeus seistä keskellä tietä maassa makaavan koiran kanssa. Se, mikä on hyvien tapojen mukaista, järkevää, huomaavaista ja eettistä, on sitten ihan eri asia.

Toistaiseksi emme ole edelleenkään saaneet maahamme uutta eläinsuojelulakia. Vaikka laissa nykyiselläänkin sanotaan useassa eri kohdassa, ettei eläintä saa vahingoittaa tai käsitellä väkivaltaisesti tai aiheuttaa sille tarpeetonta kärsimystä, kipua tai tuskaa, on näiden lainkohtien tulkinta melko väljää. Vaikuttaa siltä, että koiran selättämisen, henkisen pahoinpitelyn ns. jääkauden keinoin ja monen muun epäeettisen ja vanhanaikaisen menetelmän mainostaminen ja opettaminen eteenpäin on edelleen sallittua. Tällaista tietoa levitetään “sananvapauden nimissä”, koska kuulemma on hyvä, että ihmisten ulottuville tuodaan “erilaisia mielipiteitä”.

Maapallo ei ole litteä, vaikka jotkut näin vielä uskovat. Seksi neitsyiden kanssa ei paranna HIV-tartunnasta. On paljon uskomuksia, jotka tiede on kumonnut aikaa sitten. Olisiko jo koiraharrastuksessakin aika lakata uskomasta mutuun ja keskittyä tutkittuun tietoon?

Oikeuksien lisäksi olisi hyvä myös ottaa itselleen velvoitteita. Vaikkapa velvoitteita olla jakamatta somessa kuulopuheisiin ja huhuihin pohjautuvia kirjoituksia; ottaa ensin itse selvää asiasta ennen kuin painaa nappia. Tätä kirjoittaessani Norjassa outoon ripuliin kuolleista koirista oli aiheutunut aikamoinen huhumylläkkä, jota moni ehkä hyvää tarkoittanutkin koiraharrastaja pahensi entisestään. Tietoa on hyvä jakaa, huhuja ei.

Liisa


Torstai, Elokuu 15, 2019, 04:51 | Ei kommentteja »

“Husbandry is my agility”, totesi Chirag Patel eräänä vuotena ClickerExpossa luennonsa alussa. Arvostammeko arjen taitoja oikeasti tarpeeksi? Sen sijaan, että tsemppaisimme kavereitamme johdonmukaisempaan lajiharjoitteluun, niin olisiko sittenkin parempi kannustaa heitä treenaamaan enemmän hihnakäytöstä ja kynsienleikkuuta? Panostamaan koirien keskinäiseen stressittömään yhteiseloon kotona tai työstämään reaktiivisen tai pelokkaan koiran ulkoilua helpompaan suuntaan? 

Asiat eivät toki yleensä ole vain joko-tai. Monet menestyneet ja aktiiviset lajiharrastajat haluavat myös sujuvaa arkea koiran kanssa ja panostavat koiran hyvinvointiin monella saralla. On kuitenkin myös niitä, joiden koirat syöksyvät hallin ovesta sisään silmittömän hallitsemattomasti, räkyttävät autossa muiden treenatessa ja eivätkä kykene rauhoittumaan paikoilleen hetkeksikään. Olisiko nyt kesäloman jälkeen hyvä aika miettiä syksyn tavoitteita ja treenejä vähän eri valossa? Voisiko kisatavoitteen sijasta asettaa tavoitteen vaikkapa rauhallisesta treenitilaan siirtymisestä?

Minun “agilityni” on matkailu ja arkisten asioiden hoito koirien kanssa. Minulle tärkeitä asioita ovat se, että pystyn maksamaan ostokseni kassalla koirat mukana, ne osaavat odottaa rauhassa tarjoilijan tuodessa ruokia pöytään ja voivat torkkua pöydän alla pidemmänkin aterian ajan. Ne osaavat kulkea ritiläportaissa, näköalatasanteilla, ihmisjoukoissa ja monenlaisissa kulkuvälineissä. Ne ovat käyneet museoissa ja ulkoilmanäyttelyissä.

Muutama vuosi sitten vierailimme Sloveniassa tippukiviluolastossa. Lämpötila oli noin +36 asteen kieppeillä, joten koirien jättäminen autoon ei todellakaan ollut vaihtoehto. Paikalla oli kuitenkin varjoisia, lukollisia ja valvottuja koirien eräänlaisia ulkotarhoja jonne oli mukava jättää lemmikit siksi aikaa. Palvelu ei edes maksanut mitään. Uutenavuotena useampi hotelli lentokenttäalueella tai muuten rauhaisassa paikassa on keksinyt panostaa ääniarkojen koirien majoittamiseen omistajineen. Kysyntä on jopa ylittänyt tarjonnan monin paikoin ja kävijät ovat olleet tyytyväisiä. Miten saisimme vastaavaa asennetta muillekin aloille ja yrityksiin? Mikä yritys alkaa jatkossa panostamaan koiranomistajiin asiakkainaan?

Liisa

PS. Chirag Patelin haastattelun voit kuunnella podcastina täältä: https://www.animaltrainingacademy.com/podcast/training-tidbits/chirag-patel/


Torstai, Kesäkuu 6, 2019, 03:33 | Ei kommentteja »

En katso mitään koirankoulutusohjelmia televisiosta. En ole koskaan katsonut. Kaipaan useimmiten televisionkatselulta viihdettä ja rentoutumista, enkä halua vertailla ohjelmassa nähtyä tilannetta omaan työpäivääni. Sen sijaan katson satunnaisesti lastenkasvatusohjelmia. En varsinaisesti tiedä lapsista juuri mitään, mutta minusta on hauskaa pohtia tilanteita oman ammattiosaamiseni pohjalta ja miettiä, millaisia ohjeita itse antaisin näille neuvottomille ja uupuneille vanhemmille. Aikalailla ratkaisut näyttävät olevan ihan niitä samoja kuin omallakin alallani: vähemmän kieltämistä, enemmän kannustusta. Selkeitä, ennakoitavia rutiineja. Aktiivista yhdessä tekemistä.

Olen innokas Yliopistollisen Eläinsairaala -ohjelman seuraaja. Minua herkistää nähdä, kuinka ihmiset näyttävät tunteensa avoimesti ohjelmassa, kun surevat tai pelkäävät lemmikkinsä hengen tai hyvinvoinnin puolesta. On hienoa nähdä, kuinka hoitamatta eivät jää pienetkään otukset, vaan vastaanotolle tuodaan niin kanarialintu kuin gekkokin. Omistajat venyvät upeisiin suorituksiin kuntouttaessaan eläimiään niiden toipumista tai elämänlaatua parantaakseen.

Eläinsairaala-ohjelman fanina odotinkin innolla uutta kautta Kandeista. Tässä sarjassa seurataan eläinlääketieteen opiskelijoiden ensimmäistä työkesää. Edelliskauden Kandit oli mielestäni mukavaa katsottavaa. Tällä kertaa ei kuitenkaan näin ollut. Jaksosta toiseen omistajat ja nämä nuoret eläinlääkäriopiskelijat painivat milloin lehmien ja hevosten, milloin pieneläinten kanssa. Yhdessäkään jaksossa ei kukaan maininnut sanallakaan eläinten kouluttamista hoitotoimenpiteisiin, eikä makupalojakaan juuri näkynyt. Kissaa luonnehdittiin itsepäiseksi, kun se oli vastahankainen hoitotoimenpiteisiin. Mäyräkoiraa pidettiin kireällä hihnalla käsivarrenmitan päässä, ettei se purisi. Lyttykuonorodun edustajaa uhkasi mahdollinen hengenmenetys, kun sitä ei pystynyt millään tavalla käsittelemään ilman kunnollista nukutusta. Omistaja nauroi, kun koira murisi aloituskohtauksessa.

Aloin viime vuonna seurata TV:sta Sohvaperunoita. Se on minulle sopivaa hyväntuulista ja -tahtoista leppeän tahtista viihdettä. En ole voinut olla kiinnittämättä huomiota ohjelmassa esiintyviin eläimiin. Sylissä sohvilla makaa koiria kääpiömäyriksestä valtavaan napolinmastiffiin. Aktiiviset dalmatialaiset rauhoittuvat syömään puruluita isäntiensä väliin. Kukaan ei kilju johtajuusideologiaa, vaan kaikki mahtuvat rauhallisesti ja harmonisesti vierekkäin. Sohvilla on nähty myös kissoja sekä ainakin yksi marsu. Tällainen herttainen yhdessäolo tuo minulle hyvän mielen ja toivon, ettei se ole satunnaisotos, vaan suomalaista arkea.

Toivotaan, että kesä on aurinkoinen ja mahdollistaa enemmän ulkoilua kuin television katselua. Voikaa hyvin!

Liisa


Perjantai, Huhtikuu 12, 2019, 10:12 | Ei kommentteja »

Internet tekee helpoksi nähdä välähdyksiä muiden elämistä. Ja tekee vielä helpommaksi sekaantua niihin. 

Maailmassa on yli 400 koirarotua, ja meillä Suomessa on iso osa näistä edustettuna. Se tarkoittaa, että meillä on valtaisa kirjo erilailla käyttäytyviä koiria. Koiria, joiden temperamentti, käyttötarkoitus ja monet ominaisuudet vaihtelevat suuresti. Olen nähnyt koiria, jotka jo pentuiässä ovat rauhallisempia kuin omani kuolinvuoteellaan.

Juurikin tätä kirjoittaessani katsoin yhden ystäväni facebook-postausta, jossa koira makasi keittiön lattialla eikä kuulemma päästänyt muita perheen koiria keittiöön. Joku oli kirjoittanut tähän, että onpa topakka vahti – ilmaus, joka vaikutti mielestäni siltä, että se oli kirjoittajan mielestä hyvä ominaisuus. Itse taas en arvostaisi moista käytöstä lainkaan.

Minusta on loistavan hienoa, että koirani päästävät kenet tahansa sisään. Isäntä unohti kerran avaimensa, ja kiipesi parvekkeen kautta sisään. Koirista projekti oli vain lievästi kiinnostava. Moni muu taas pitää siitä, että koira vahtii ja on turvaksi. Minullakin on kaveri, joka arvostaa koiransa loputonta uskollisuutta – siinä on nelijalkainen, joka ei käytännössä huomioi muita ihmisiä tai koiria lainkaan. En usko, että kukaan vieras saisi sitä koiraa edes lenkille. Minusta taas on hauskaa, että kuka tahansa voi olla koirieni uusi paras ystävä.

Jaoin facebookissa amerikkalaisen videon, jossa tanskandoggi kiipesi omistajan selän taakse sohvalle seuraamaan hänen touhujaan, ja samaan aikaan pittbullin näköinen koira makasi ruokapöydällä seuraten emäntänsä askarteluja. Pari ystävääni kommentoivat, että heistä tällainen läheisyys olisi kovin ahdistavaa, heidän koiransa kun pysyvät mieluummin omissa oloissaan kotona. Minusta taas tuo videon touhu näytti kovin tutulta – amstaffit kun viihtyvät lähellä, sylissä ja kainalosssa.

Kun mieltymyksiä on näin monia, on myös todella erilaisia näkökulmia asioihin. Kuka neuvoo ja millä kokemuksella? Kenen kommentteja kannattaa uskoa? Jos jonkun oma koira on niin laiska, ettei se juuri koskaan liiku kävelyä kovempaa, on vaikea samaistua toisen koiran hihnakäytösongelmiin. Jos oma koira pysyy sen suurempia opettamatta vapaanaollessa aina lähellä ja pitää omistajaansa herkeämättä silmällä, ei ehkä ymmärrä, ettei se kaikille ole mahdollista edes pitkällisen kouluttamisen jälkeen.

Liisa


Perjantai, Helmikuu 22, 2019, 07:07 | Ei kommentteja »

Jokunen vuosi sitten osallistuin jälleen kerran johonkin koira-alan seminaariin. Tauolla juttelimme kollegoiden kanssa. Sanoin, että eipä tässä nyt mitään uutta ole juuri tullut. Mervi Niemi, joka on kirjoittanut tähänkin numeroon artikkelin, kommentoi silloin sanomaani jotenkin näin: ”Eikö olisikin ihan kauheaa, jos joskus yhtäkkiä kuulisimmekin jotain ihan uutta! Jotain, mistä emme olisi ikinä lainkaan kuulleet.”

Vuonna 2018 panostin paljon omien koirieni kanssa harrastamiseen sekä omien kouluttajantaitojeni kehittämiseen. Osallistuin mm. joulukuun Messukeskuksen näyttelyssä koiratanssin HTM:n  Pohjoismaiden Mestaruuden voittaneen Anna Larssonin koulutukseen sekä Jaana Pohjolan ja Anu Rikkilän verkkokurssille. Ajoin Ruotsiin Bob Baileyn koulutustekniikka-workshopiin ja lensin Englantiin Clicker Expoon. Opinko jotain mullistavaa? Kuulinko viimeisen huudon vinkit ja kikat? Pääsinkö sisäpiiriin? Kerrottiinko minulle osa salatieteestä?

Ei, ei ja ei. Ehdottomasti opin uusia asioita! Sain vähän uutta perspektiiviä tekemisiini ja olen sen valossa pystynyt muuttamaan käytöstäni. Kaikki tiedonmuruset kuitenkin edelleen pohjaavat oppimisteoriaan, vanhoihin totuuksiin Skinneristä ja Pavlovista, jotka aina istuvat olkapäillämme.

Ei ole olemassa oikopolkuja. Onnistumisen ja edistymisen edellytyksenä on huolellinen suunnittelu ja sen suunnitelman pitkäjänteinen toteuttaminen.

Bob Baileyn workshop Borlängessä oli reissaamisen arvoinen tilaisuus. Olen aiemmin osallistunut Baileyn luennoille Tampereella, ja ehkä juuri siitä syystä halusin nähdä hänet vielä uudelleen. Omiin korviini oli jo ehtinyt kuulua raporttia Tukholmassa muutama päivä aiemmin pidetystä seminaarista, joten osasin varautua siihen, ettemme kouluttaisi omia koiriamme. Vieraan koiran kouluttaminen on usein aikamoinen seikkailu, jossa voi päästä reilusti ulos mukavuusalueeltaan. Kokeilimme tätä samaa myös meillä koirakoulullamme tammikuun alussa, kun pidin pienen kolmen koirakon koulutustekniikka-workshopin, jossa osallistujat vaihtoivat koiria keskenään. Oli mielenkiintoista nähdä, miten koirakkojen osapuolien ominaisuudet nyt selkenivät minullekin, kun koira ja ohjaaja erotettiin toisistaan. 

Baileyn hiljainen osaaminen oli jälleen vaikuttavaa. Ihminen, joka osaa ja tietää niin valtavasti, ja on kuitenkin niin vaatimaton. Oli myös sekä hupaisaa että nöyryyttävää havatia, että work shopin kolme päivää meni vallan mainiosti perusasioiden hinkkaamisessa. Ajoitus, kriteeri, vahvistetiheys. Suunnitelmallisuus! Palkkion suunta. Ohjaajan liikkuminen – kuten Bailey on sanonut: ”jos liikut, tiedä, miksi liikut”. Oma koirani varsinkin otti valtaisasti häiriötä vieraiden ohjaajien vartaloavuista ja käsien heiluttamisista.

Kerran eräs asiakas ihmetteli kovasti, kun kuuli, että osallistun itsekin omien koirieni kanssa erilaisille koirakursseille. Eikö niiden asioiden pitäisi olla jo tuttuja? Ei. Oppiminen ei lopu koskaan. Aina on joku kivi käännettävänä, tiedonmuru kerättävänä. Ensimmäiset voitte lukea vaikka tästä lehdestä, jossa useammassakin jutussa ollaan perusasioiden äärellä.

Liisa


© 2017. R+ palvelut Oy. All rights reserved.


Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä verkkosivujen toiminnan parantamiseksi. Voit estää evästeiden käytön oman selaimesi asetuksissa. Käyttäessäsi verkkosivujamme hyväksyt myös evästeiden käytön.
Evästeiden tiedot
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä verkkosivujen toiminnan parantamiseksi. Voit estää evästeiden käytön oman selaimesi asetuksissa. Käyttäessäsi verkkosivujamme hyväksyt myös evästeiden käytön.
OK, ymmärrän